»Pois!» hän huusi katkerana — »pois! Singotun kirouksen voivat vain kohtalottaret pyörtää. Pois!»
»Tule, rakkain!» Glaukus sanoi kärsimättömänä. »Luuletko, että yliset tai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia? Tule!»
Pitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan — se oli noidan naurua — muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.
Rakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan. Mutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon sanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä Glaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky oli ohi — vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä kaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten tällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien ja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon. Karrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut tuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan nähdessään heidän tulevan.
Turhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja hänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava, iloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se heitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli pujahtaa portista ulos.
»On liian myöhä päästä kaupungista», vahti virkkoi tuolin omistajalle.
»Eikö mitä», virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet säpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. »Minä aijon Markus Polybiuksen huvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.»
Vahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki rakastuneitten rattaitten ohi.
»Arbakes, tähän aikaan — tuskinpa vielä tervekään. — Mihinkä ja minkätähden hän lienee matkalla?» Glaukus sanoi.
»Ah!» Ione virkkoi itkuun ratketen. »Minua ahdistavat pahat aavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat — tai ainakin», hän itsekseen mutisi — »varjelkaa Glaukusta!»