10 LUKU.
Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. — Kohtalo kirjottaa ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön, jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin, hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan jyrkännettä.
Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.
»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille, Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47] tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.
Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.
Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen pitkästi muristen vieraan saapuneen.
Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti edestakaisin suurissa tuskissaan.
»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.
»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi. »Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja lausu hänet tervetulleeksi!»