Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven tytärtä väkevämmäksi?»
»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»
»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»
»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»
Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön, joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä, mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen, »Mahtavan vyön haltijan — ota vastaan minun kunnioitukseni!»
»Nouse! Tarvitsen apuasi.»
Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.
»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset, jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi, tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia. Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule minua ja tottele!»
Velho nyökäytti päätään.
»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula. Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»