Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.
»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo intohimot ovat nuoruuden hulluuksia — vanhuus kovettaa sydämemme ja tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt, kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia taikojani uhmannut — tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja kuin kauneutensa — kirottu olkoon hän — tuo hyönteinen — tuo Glaukus — sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»
Ja unohtaen heikkoutensa — oudon toverinsa — kaiken paitsi voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja jäntevin askelin synkässä luolassa.
»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän muistelee pieniä loukkauksia.
»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»
»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi — kuolleella on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»
»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä, kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän, riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.
»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan, annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä — joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen toimintaan — tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon — vaahtosuisen kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan — eikö kostosi silloin ole tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»
»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni — Arbakeen vertainen — kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»
»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut viinipensastossa nähdä nymfin[52] — tai viinillä itsellä voi olla sama vaikutus — ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville, mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin — jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa — niin, hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja. Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»