»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson — sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä, tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia. »Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda — tarkkaa hyvin tähtiä juomaa valmistaessasi. — Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»
Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.
Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa, otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.
»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri Hermes!»
Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.
»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä — mitä se merkinnee?»
Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne. Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.
»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy tylsäksi — niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos — läkähdy, konna — minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»
Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen, inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides kastettiin.