»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian korvaan. »Sinä tunnet valan —. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten ennenkin tai varo!»
»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään, ei edes sokealle. — Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»
Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.
»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi. »Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi — kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi. Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»
Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata muita.
Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä kevätsuruja — päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti — vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.
Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme taistelemaan parempaa itseämme vastaan ja antaudumme niiden synkkien intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää. Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi entistäkin katkerammin oman kohtalonsa — näin olivat Nydian luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa naisissa — Myrrassa ja Medeassa — jotka rakkaudelleen antautuneina raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään — olivat nyt vallanneet Nydian sydämen.
Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä ajatuksiaan.
»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen palannut. — Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule, Nydia! Menkäämme pian täältä!»
Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.