He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian. Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä; hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui sikeintä untaan.
»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.
Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman. Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen. Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti — minkälaisin ajatuksin! — päivännousua.
Aurinko nousi — Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään talon.
Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä viilentyneet.
»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun. Mutta Ione — pois epäilys! — pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! — oi, iloa! — Sinun kohtalosi on näissä käsissä!»
IV KIRJA.
1 LUKU.
Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. — Kaksi miestä tekee ratkaisevan päätöksen. — Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.
Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta. Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.