»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi — loista — voita itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan — että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! — Seis! Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin tori-ostoksiin.»
»Kaikkia — ah! Satakielen kielet ja roomalaiset tomacula,[59] britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan luottaa Diomedes Rikkaan arkimagirukseen.»[60]
»Oh, tunnoton tuhlari! — Mikä avokätisyys — mikä ylellisyys — olen häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! — Ole tarkka! — maistele! — valmista! — voita itsesi! — Älä anna roomalaisen senaattorin halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja — ja muista frygialaista attagenia!»
Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä — kukat olivat vereksiä — suihkukaivot räiskivät iloisesti — mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin kuvastin.
»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.
»Kylvyssä.»
»Ah! Nyt muistan itsekin — kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»
* * * * *
Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia, jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa. Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa olivat aivan erillään toisistaan — se mikä on ollut siitä, mikä tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan ryhtymäisillään! — paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut mukana — saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut — pettää jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä, vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi; tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa ystäviltään — nuoruutensa sisarelta — oikeata arvostelua, vaikka he häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä — tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.
Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu. Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.