Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän »tottumuksiensa orjia» — vähemmän demokraatteja tuon usein väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä — kuin he todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.
Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin alttarien eteen.
Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.
»Salve, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»
»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä alttareilla silloin käytäisiinkään.»
»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas näyttäytymään vain papeilleen.»
»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan paljastetaan.»
»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat sangen varomattomia.»
»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi ylpeänä.
»Noin kiivasta! — Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija, jommoisena hän mielii esiintyä.»