»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni — sinä tunnet, kuinka se polttaa — salli minun nauttia sinun viileästä kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, mutta älä siunaa minua! Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme pitämään pyhinä.»
»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»
»Jumaliimme!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti sopimuksemme.»
»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»
»Pahasta hengestä! — Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle mahdollista — mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko — sinä pidät minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei, sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni, kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa — ei — sinä kuulet minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»
Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt, mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin kademielen leimaa — ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta. Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä, silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi sinun korvaasi.»
»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.
»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin muistiini painuneet.»
»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja, on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten ostettavat sävelmät. Laula minulle!»