Lapsuuden kaiho.
1.
Ah, murhe jo ystävä monella on
Elon askelten alkajalla,
Tuo varhaistuskat ja turmion
Kyy piilevä kukkain alla.
Ah, seppelehet
Nuo kultaiset
Vei iäksi hiipivä halla.
2.
Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
Ja tuttuja murheen on häivät,
Mut vastainen vuottavi väikkyen,
Ja armaammat eessä on päivät.
Vaikk' kuink' olis nyt
Elo synkennyt,
Pian unhoon varjot jo jäivät.
3.
Jos myös nää vuotemme vauraammat
Elon riemuja rippehin saavat,
Niin varjot herkemmin vaipuvat,
Ja hitaammin peittyvät haavat.
Ajat auringon
Jo mennyttä on,
Miel' mittovi öiset jo aavat.
4.
Tuo taivahankaari on tummennut pois,
Mi hymysi myrskyjen tullen,
Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
Ken aulis ois ystäväks sullen?
Kun leikit jää,
Sumu, synkeä sää
Jää taistohon tuomitullen.
Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä, joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa. Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin, ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.