Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat pöydälle vielä yhden ruokalajin.
»Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti silmät kiiluen.
Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin intohimonsa — ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli — niinkauan kuin näki sen tarpeelliseksi. —
»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»
»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»
»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä varten höllemmälle tunikansa vyön.
»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»
»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää tarjolla, he antavat meille ostereita.»
»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.
»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin, työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut. Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen esitykseen.»