»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»
»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»
»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. — Juo!»
Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei häntä lähemmäksi Styksin laineita.
»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo —»
»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! —
Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»
»Mutta meidän naisvieraamme —»
»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»
Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi. Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta, ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.
Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen, sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta lattialle ja katosi.