Ja ilo tuolla alkoi nyt,
Näät lempeeks kyyhky luultiin,
Mut kohta kun hän ohjat sai,
Jo toista kieltä kuultiin;
Tyranni näät hän tunnoton
Ol' Afroditeen luontohon.
Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
Mun kävi lailla noiden:
Sun silmäs lempeet, armahat
Mua käskee kammitsoiden.
Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan, ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin Io triumphe! Harppu kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle, jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]
Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari, jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki, ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä, täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»
Näin sanoen hän viittasi luokseen erään ministerin ja kuiskasi tälle jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian, jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot, joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja se meni palasiksi.
Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti: »Dii avertite omen!» (jumalat muuttakoot enteen!).
Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin muutkin.
»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi sinun kauttasi.»
Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu tapaus oli synnyttänyt seurassa — se oli vieraitten sivistyneisyydestä huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri — Sallustus seppelöi maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen libatio, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.
Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni. Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.
Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär odotti häntä jo huoneessaan.