»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»
»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää — kuolemaan!»
»Villipedoille!» kuului joukosta naisen ääni. »Meillä on nyt mies leijonalle ja toinen tiikerille!»
»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.
»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.
»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin? Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella jumalatar? — onko ihminen sen tehnyt? — Ah! Ihminen sen on luonut. Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus — ja oma hulluutenne!»
Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen kuvapatsaan jalustaltaan maahan.
»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»
Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus tuokiossa revitty palasiksi.
»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa papin ruumis kantotuoliin — kuljettakaa se hänen kotiinsa!»