»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on mainiota.»
»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten meidätkin, varhain valmistanut — viinin Vulkanuksen liekit — meidät hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»
»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee pieni annos rosininväriä.»
»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli tapana.
»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea, täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen arvo silmissäsi silti vähentykö.»
»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»
»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.
»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.
»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.
»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa — ei mitään juhlan johtajaa — ei mitään rex convivii. Eivätkö roomalaiset ole kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka viime yönä sävelsin; sen nimenä on: Hetkien bakkushymni.»