Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja — rytmein seuraavan laulun:
Hetkien iltahymni.
Kesäpäivän pitkän ja helteisen
Oomme väikkyneet.
Nyt yön luo uksien harmaiden
Oomme säikkyneet;
Sulot raienneet
Taas laulut on, päivisin vaienneet.
Taas kreetitär purppurasuu,
Min hämärä kutsui karkelullen,
Laulellen lemmestä lohduttuu
Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
Tähdet jo tyyninä silmäilee,
Ja lauluni ees
Aalto entää sees,
Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
Tytön polvell' on pantterin pää,
Hänen katseensa päihdyttää;
Mut virran kiitävän kaltahalla.
Viinipuun vehreiden oksien alla,
Arat faunit lempeä laulaa,
Nuo viekkahat veikot.
Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
Arat faunit lempeä laulaa.
2.
Lennosta uupuneet
Pitkän jo oomme päivän,
Ikävät on askeleet
Läpi öisen ankean häivän.
Siipemme väsyneet virkistäy
Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
On viinille säihkynsä suonut:
On auringon-aarteita tertut nää,
Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
3.
Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
Ja malja poijalle Maian[8]
Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
Suloparvelle neljän Aglaian.
Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
Ajan-neidoille solmikaat,
Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
Ja Bakkhosta kutsukaat!
On parhain tuo, joka parhain suo
Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
Ja kutsuvi kisahan kimmat.
Me kiidämme, kunnekka siukuen
Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
Idän immet, vettä mi viisti,
Kristalliluolahan saaliina riisti
Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
Niinpä nyt, niinpä nyt me
Nuoren jumalan syliimme suljemme,
Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
Huimasti huutojen, laulujen soiden,
Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!
Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.
»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»
»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan — toverit, malja ihanan Ionen kunniaksi!»