»Hyvä on —. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät, että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna sieppasin paksulta karptorilta (kellarimestarilta), jos sinä puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle hengelle. Ja sinä — oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa vapauden itselleni? Sinä tiedät — sillä koska asut ilmoissa, ovat linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet — sinä tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti — se on tiettyä! — olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan hiljaa. — Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? — Ah! Kuulen jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. — Kahden vuoden perästä, tule jo — kahden — sehän on varsin kohtuullinen aika. Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa, henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et pysyisi niin kauan vaiti: Viiden — kuuden — kuudenkymmenen vuoden perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt hänen päänsä kokonaan — katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa pilkkosen pimeässä.
»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni — saat vielä tämän maksaa!»
Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa — sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt tiehensä.
»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan. Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi hiukan ollut lohdutusta!»
Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri, sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu. Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.
Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle, jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.
Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.
»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa, »nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne ovat kuin inhimilliset työskentelijät — me halveksimme heidän karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään ylpeyttä herättävää.»
»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina Hadekseen saakka.»
»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me menemme oikealle, aarrekammioon.»