Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa, lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat oikeankäden aulaan.
»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.
»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen — »ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.
»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis — olemme ovella.»
Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!
»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»
Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui oviaukkoon.
Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki lennätti hänet suinpäin eteenpäin.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta!» Arbakes sanoi äänekkäästi, ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.