Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.
Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot — kiroukset — rukoukset — vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa — häntä huimasi — voimat olivat pettää — mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa; ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot. Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen mainitsevan hänen omaa nimeään.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave — mikä kuoleman larva — huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»
»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»
»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat palkitakseni ystävällisen tekosi!»
»En tahdo kultaasi, — tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»
»Voin — minä voin. — Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään nääntymään.»
»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»
»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman — näin Arbakeen iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän. Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi, siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee tai vapauttaa.»
»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»