»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»

Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne, suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut. Kärsivällisyyttä ja toivoa!»

»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa Arbakeen sydäntä — se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori — sano hänelle, mitä tiedät — pyydä häneltä kirjallista määräystä — lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä — nämä salvat ovat ihmeen kestäviä. Aika rientää — näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea! Mene! — mene! Ei — jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton saastuttamaa — ja skorppioonit — haa! Ja nuo kalpeat larvat! Oh! Jää, jää!»

»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon toivo toverinasi — hyvästi!»

Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään, joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli hengenvaarassa — mutta hän, Nydia, hänet pelastaisi!

15 LUKU.

Arbakes ja Ione. — Nydia jälleen puutarhassa. — Pääseekö hän vapaaksi auttamaan atenalaista?

Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja. Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa tekoa raskas katumus.

Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin, suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin, natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin, katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten — hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen. Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut; huulet avoinna — katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket — kaikki osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä joustavuuttaan.

Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.