Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. — Vankila ja sen asukkaat.
Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty, kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen ylelliseen taloon.
»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.
»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon»,
Lepidus vastasi.
»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»
»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin. Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti ja pidättyvästi.»
»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran tuomion.»
»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu. Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he kuvittelivat — nuo villipedot —, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella, ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota kioslaista!»
»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»
»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa samanlaista miehuutta!»