Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.
Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten reunaaman peristylen kautta — pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota heleä kuutamo valaisi — laskeutui terassilta puutarhaan — solahti tummien ja nukkuvien puiden lomitse — saapui tuolle kovan onnen portille — ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan, epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi, sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä, jolloin he sinuun tarttuisivat — sinun ei kuitenkaan tarvinnut nähdä heidän ivan ilmeitään!
»Hiljaa, Kallias — antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»
»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin — hän jupisee jotakin itsekseen — vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn — juoksee takaisin — nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää. Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»
»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini — eh!» Sosia puhisi tarttuen onnettomaan Nydiaan.
Niinkuin jäniksen viimeinen inhimillinen parahdus ajokoiran hampaissa — niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus — sellainen oli sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.
»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.
Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.
»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!
Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»
Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.