»Mitä näenkään! — Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia! Proh pudor! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei sinun tarvitsisi noin vihantaa? —»
»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä. »Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman hengestä» ja tessalittaren paosta.
»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä huoneesta.»
»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas Kalliakseni!»
»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on johonkin piiloutunut.»
»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»
»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan sen tietysti perässään sulkenut.»
»Mutta se ei ollut salvattu.»
»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin avaimen pois — ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla — kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»
»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut. Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on siellä vielä.»