Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan rinnassa kunnioittavaa pelkoa.
»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi vertaista — oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni? Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme — hengittääksemme uutta elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan — saavuttaaksemme sen valtavan päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni, profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli — yhdessä löydämme uuden, unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen avioliitosta.»
»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet kuullut päätökseni — se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan. Korjaa siis, oi Arbakes — korjaa menneisyys; muuta vihasi kunnioitukseksi, — kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»
»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi; mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»
Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän niin intohimoisesti itselleen halasi.
Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan, ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.
»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan — hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No — nopeasti!»
Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta Sosian vastaavan.
»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen sinua!»
Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta näkyviin.