Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
V KIRJA.
1 LUKU.
Arbakeen uni. — Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.
Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja Pompeijin viimeisen päivän aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna. Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten — melkein houraten elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.
Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, — sillä kaupunkiin verrattuna se oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa kaikki Pompeijin asukkaat —, oli Kampian joka suunnalta saapunut ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.
Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi, touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta — oikeaan italialaiseen tapaan — sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa säilymään — kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin. Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa — hänen kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä — vastaantulijat tönivät toisiaan ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen palatsin avaraan porttiholveikkoon.
Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle vieraalle.
Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.