Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa, jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat, ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat ylös luolan hämärään — hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.
Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien suru — toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita, joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.
Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen, että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo — ei mikään inhimillinen liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa; niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien salaisuutta — se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen tahtomattaan, sanat:
»Ken olet ja mikä on toimesi?»
»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi työtään keskeyttämättä. »Nimeni on Luonto! Nämä ovat maailman pyöriä, ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»
»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»
»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»
»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä halkovat — miksi ne vain vilahtavat eivätkä valaise?»
»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»
Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen: