Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.
Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn jäädä kotiin.
»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»
»Niinkö pian? — Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen suojattinsa, Ione?»
»Seuraa mukana. Riittää siitä — onko aamu kaunis?»
»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»
»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat ovat järjestyksessä.»
Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa, outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli — se oli leijonan karjuntaa. Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä — naljailtiin tuon kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.
»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni puolustaakseni — teille on murha leikkiä!»
Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin pilviin.