»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.
»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»
»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja pakene!»
»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»
»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa, kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää; kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»
»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen», hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»
»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»
Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä. Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja, kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa. Hyvästi!»
»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan hänet.
Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki, jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.