»Olen vain Jumalan henki!» valtava Tuuli vastasi.
»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.
»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen palkkaa korjaisikaan.»
Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi — hän voihki käärmeen saastaisen hengityksen löyhkästä — hän tunsi itsensä kuoleman omaksi. Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui hänen korvaansa seuraavat sanat:
»Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut käärmeeksi, ja se rusentaa sinut!»
Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon — hänen hiuksensa seisoivat pystyssä — otsa oli hien peitossa — silmät tuijottivat jäykkinä eteenpäin — hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen, kauhean unen tuskista. Hän heräsi — tointui vähitellen — hän kiitti jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta — hän katsahti ympärilleen — aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista — hän oli jälleen päivän mailla — hän iloitsi — hän hymyili — hän katsahti jälleen eteensä, ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot — elottomat huulet — valjut huulet — Vesuviuksen velhon.
»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä kuolleitten parissa?»
»Mahtava Hermes — et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»
Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä — älkäämme siis enää uneksiko, tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja mitä asiaa?»