Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi, suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin (Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon. Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi — viimeinen ruokaluku lausuttiin — tultiin portaat alas — kuljettiin valaistun atriumin kautta — ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.
He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat, ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.
»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan peristyleen.
»En, hän on Napolista.»
»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.
4 LUKU.
Isiksen temppeli. — Pappi. — Arbakeen luonnetta selitetään.
Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily synkissä kasvoissaan.
»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti, »työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi — niin, vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne — runoutenne — lakinne — taiteenne — barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te, jäljittelijöiden matkijat — roomalaiset muka? — ei, riistäjälauma — te olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. Meidän isäntiämme — ei, ei minun! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa, niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee. Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja — nautintoja joita ei alhainen silmä näe — rikkaita, loppumattomia nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain, te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»
Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen temppeliin.