»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»
»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut tarkoin laskenut aikaa — Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen — hän tuli liian lähelle jättiläistä — ja kun hän kohotti aseensa valtavaan iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen — ja uudelleen kolmikärjen terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen merkiksi.
Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.
Tauonnut oli melu — tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi — ei edes naisen käsi — antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään — valetaistelu oli menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli lausuttu; hän ei enää rukoillut — ei valitellut. Kansa antoi kuoleman merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun. Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan, astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä, terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain, määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria, joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön, olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa — putosi — ja gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun aikaa — sitten oli kaikki hiljaa — hän oli ruumis.[99]
Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.
Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa, hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.
Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.
»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä. Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut, on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä palkinnon kaksinkertaiseksi.»
Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu voitto ei riittänyt — hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa — hänen isänsä oli yhä vielä orja!
»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»