Kansa riemuitsi entistä meluisammin.
»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.
»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain tiro.»
Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus — säälin tunne, jonka kuitenkin tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.
Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain (ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).
Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan kirjeen. Hän katkaisi siteen — silmäili sitä hetken — hänen piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! — Mies on taaskin jo näin varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!» Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena seuraamaan taistelun kulkua.
Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan ja suosiotaan suunnattomasti.
»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla — eikä kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva sivallus — mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin, Lydon! He levähtävät hetken. — Mitä sinä mutiset, vanhus?»
»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän asti.
»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! — kylkesi! Varo kylkeäsi, Lydon!»