»Tee se — ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»
Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun luen.»
»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki, joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä syytetään — eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana — hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty. Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä hukkaa hetkeäkään!»
»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään — ehkä juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla preetorin puheille.»
»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta — se ei tahdo kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin onneksi kaikki kotosalla.»
»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin. Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian! Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin. Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää, auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»
4 LUKU.
Jälleen amfiteatterissa.
Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin, mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään, välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä, ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa oli koholla ja varjoton — he eivät vapisseet — heidän huulensa olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.
»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan ihmisverta!» Olintus huomautti.