Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa kädessään heikosti toivoen, että hän yhdellä taitavasti tähdätyllä iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain yksi isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.
Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun. Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen paneutui pitkälleen.
Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä alkuperäisissä toiveissaan.
Editori kutsui luokseen vartijan.
»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»
Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan, kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin hullusti — vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus, hiukset harallaan — hengästyneenä — kiihottuneena — väsyneenä. Hän katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti. Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes — hän on Apekideen murhaaja.»
»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
»Mitä järjetöntä tarkotat?»
»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja. Tilaa! — Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa Arbakesta! — Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»
Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui. Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä kostonhalu.
»Pappi Kalenus — Kalenus!» joukko tohisi. Hän se on! Ei — sehän on kuollut mies.»