»Tässä näkyy Jumalan käsi. — Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi nöyrästi.
»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»
Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin vapisi Hänen voimansa valtavuutta.
Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.
Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja — hän kuuli matalan äänen kutsuvan Kristusta avukseen.
Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui hiekalle.
»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»
Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä hymy — ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy. Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli oli kumartuneena kuvaamaton väsymys — surunsekainen hellyys — syvä epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan; se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut — kuollut ennen häntä! — ja vanhuksen sydän oli särkynyt!
»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! — Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»
»Hän oli aina niin elinvoimainen! — Hän ei voi olla kuollut! Tule tänne! — Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»