5 LUKU.
Vankien koppi ja kuolleitten luola. — Sydänsuru ei tunne kauhuja.
Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä, olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.
»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt kuolla!»
»Nydia, lapseni — suojelijani!»
»Oh, salli minun tuntea koskentaasi — hengitystäsi! Niin, sinä elät! Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta! Ja Kalenus — oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla. Meidän täytyi odottaa — jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät vielä! Ja minä — minä olen sinut pelastanut!»
Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme luonnonmullistus.
»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta pelastumisestaan.
Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä; hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.
»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon huudoista ja töminästä.