»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes talteen — vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» — »Mitä!» Kalenus huudahti kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! — tunnen jumalan puhuvan suullani! Leijonan eteen — Arbakes leijonan eteen!»
Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa; hän kaatui jäykkäkouristukseen — vaahtoa pursui hänen suustaan — hän näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa katseli ja kauhistui.
»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! Arbakes leijonan eteen!»
Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi — se tahtoi sitä lisää — sen taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä, puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain heikon esteen — vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa — mutta silloin hän huomasi heidän yläpuolellaan velariaan jääneestä aukosta jotakin outoa ja kamalaa — hän hengähti — ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä samassa!
Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja käskevää.
»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»
Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta, valtavan piniapuun kaltaisena;[102] — runko yömustaa savua, oksat tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan välkähtelevänä.
Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus — jonka äkkiä katkaisivat leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan, mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan; teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja — pieksi autioita katuja — putosi amfiteatteriin — yhä kauemma ja kauemma se siirtyi — mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!
Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma pelastus. Suin päin pakoon — jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä tallattiin kaatuneet — huutojen — kirousten — rukousten kaikuessa tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille, pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin — mistä vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen. Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin tämä aamupäivä.