Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita, vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan etelälaidassa. Burbo seurasi häntä — pappi sytytti kynttilän. Viiniä ja ruokaa oli pöydällä — uhriaterian jätteitä.
»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi, »on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!
»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat ja silmäsi välkkyvät.»
»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
Mitä ääntä tuo on? — Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»
Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot — seurannut hiljaisuus oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.
»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin lähellä.»
Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa — olisi kuullut heidän sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi, tointui ensimäisenä.
»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle, pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori epäröi ja jäi paikoilleen.
»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista minun osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä — yhä, yhä paksummalta ja paksummalta se peitti lattian — tukahduttavia kaasuja tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys — epätoivoissaan hän yritti taas paeta — mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon — hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.
Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka, salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata, sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.