Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»
»Hei — halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva ääni. »Olen langennut — tuohukseni on sammunut — orjat ovat minut jättäneet. Olen Diomedes — rikas Diomedes — kymmenentuhatta sestertiota sille, joka auttaa minua!»
Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto sinut periköön — päästä irti, hullu!» peluri ärähti.
»Oh, auta minut ylös — ojenna kätesi!»
»Tässä — nouse!»
»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»
»Herkulaneumiin.»
»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat maanalaiset holvatut käytävät — siellä olemme turvassa hävitykseltä.»
»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä hirmumyrskyä niin kauan kestää.
»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa voimme helpommin kulkea.»