Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti. Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin — saapuivat portille — sivuuttivat roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä. Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»
»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», — hän näytti rinnoillaan lepäävää lasta — »katso tätä pienokaista! Se on minun — se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni tunnustanut. Mutta nyt muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin hänet kätkyestä; imettäjä oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»
»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi hampaittensa raosta.
»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos tahdot. Tätä tietä — tätä tietä — holveihin!»
He lähtivät jälleen liikkeelle — saapuivat Diomedeen taloon; he nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.
Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius, äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja jotkut naapuristosta saapuneet klientit.
7 LUKU.
Hävitystyö jatkuu.
Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat. Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa. Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini — milloin välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman käärmeen kiemurat — milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle — sitten kaikki jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista lähtemässä.
Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon; pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta — hävityksen ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas, löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului, sikäli tuntuvammin maa keinui — jalka petti ja livetti, eivätkä tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet tasapainoaan säilyttää.