»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle, kitupiikki!»
Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.
»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»
8 LUKU.
Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.
Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi. Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen, harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja — milloin läheltä, milloin etäämpää — huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina — sen vinhat vihurit — sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.
»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni — ja anna minun siihen syleilyyn kuolla — en jaksa enää!»
»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! — Tuohuksia — tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia — me liitymme heihin!»
Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta! Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa minut. Eteenpäin!»
Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki — paljastettu miekka kädessä — komea Arbakes.