»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois, kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»
»Petturi ja murhaaja!» Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa. »Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! — kelpaavaksi uhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan pinnalla. Lähesty — kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin rannan ruoko. — Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!»
Hänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku. Kirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti helvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori — palavan polttorovion kaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia — tai paremmin sen kiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen näyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat verenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä; mutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä — paitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula laavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa suuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran yli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona hersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi, kuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen, ennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin — pimentäen hetkeksi sen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen laavamassaan!
Orjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin kivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja jalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka huipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti kuin tulessa.
Glaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän tuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus, joka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut mukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään kuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä viha ja uhka.
Arbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui Glaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. »Miksi», hän mutisi, »miksi epäröin?» Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua uhkaa — ja enkö ole siitä jo selviytynyt?»
»Henki», hän huudahti, »voi uhmata sekä maailmojen loppua että kuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen asti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! — Atenalainen, jos vastustat minua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin haltuuni!»
Hän astui askeleen — viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli kouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä ryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat yhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin johtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja halkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut. Tähtien ennustus oli täyttynyt!
Isku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän tointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione makasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen silmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta ja jäsenittä — koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta — kasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät aukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan kadonnut; huulet värähtelivät vielä — sitten rauha ja synkkyys peittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei katsoja sitä eläissään unohtanut.
Näin kuoli viisas tietäjä — suuri Arbakes — Tultasuitsevan vyön
Hermes — Egyptin viimeinen kuningas!