9 LUKU.
Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.
Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.
Taas — ja yhä — yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri — raunioissakin hänen morsiamensa — hän odotti alistuneena kuolemaa.
Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen. Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut; ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat eronneet — löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta — mutta kaikki kiiruhtivat kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti (hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen, tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!) lähimmän merenrannalle vievän tien.
Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa; ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.
Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse — yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen seassa!
Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla häneen, ja hän kaatui kumoon.
»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar! Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa merenrannalle.»
»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»