Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan. Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.
Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.
Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla rannoilla asti.[108]
10 LUKU.
Seuraavana aamuna. — Nydian loppu.
Leutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille — tuulet olivat tauonneet —usvat haihtuivat vähitellen tuon herkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia ruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti jälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä ilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja heikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei »Poltettujen kenttien» kiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita seiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat rannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin kaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan toisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä tavota niitä — surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!
Laivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet päivännousua — se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat liian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden pitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät; he voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli heidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat vaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä heillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä aalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin olivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne liukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää katsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka monta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta turvan saanut.
Kaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui Glaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen ja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa — huulia, tapaili hänen kättään — se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja hänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa ja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden. »Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!» hän mutisi. »Ole onnellinen rakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää mitään tehtävää tässä elämässä!»
Näin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa foria eli laivan reunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan syvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. »Se on kuoleman suudelma», hän sanoi, »se on tervetullut». Leuto ilma hyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja kohotti katseensa — niin herkkänä ja niin valottomana — kohti taivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.
»Ei, ei!» hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. »En voi tätä enää kestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta — se järkyttää koko olemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata — kurjaa minua! Olen pelastanut hänet — kahdesti pelastanut — onnellista, onnellista! Miksen nyt kuolisi onnellisena? Hänen pelastuksensa on viimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan äänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi kunniattomaksi — että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin yli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin hänet tuon toisen kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia minunlaiselleni sydämelle!»