Lisää kukkastytöstä. — Rakkauden edistysaskeleita.
Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti, täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta, kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut. Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla seinillä — ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet nuoren Glaukuksen sydämessä.
»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen kuullut hänen puhuvan — olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»
Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.
»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko tulla?»
»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet kutsumustani laimiinlöisi.»
»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»
»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen äänellä.
Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»
»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»