»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään — sillä voiko kukaan, joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata — voiko kukaan sellainen pahoin voida?»
»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia — kuinka oletkaan kasvanut? Ensi vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»
Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»
»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»
»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»
»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»
»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä kastelemassa.»
»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. — Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa muistettiin.
Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi, »ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»
»Sairas, Nydia — mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime vuonna.»