»Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen äänen, joka kehottaa meitä nauttimaan.»
Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät seuraavan laulun:
Bakkushymni kuolemankuvalle.
1.
Sä mailla varjojen väikkyilet,
Sä mi eloa lemmit ennen,
Manan rantoja aaveena astelet,
Elon tienoillen aatoksen mennen.
Se kaivaten liitää luo
Helokoin, se taas sulle suo
Ajat riemun-rikkahat muinaiset.
Nää ruususet laskemme valkeat
Sun sielusi kodille kylmenneelle;
Ne muinoin viestejä virkkoivat.
Kun sarkalle hymysit, saattueelle,
Kun kitarat helkkyä valain
Sua kutsui katseitten palain,
Kun ruskot hämyhyn haipuivat.
Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi voimakkaammaksi ja eloisammaksi: —
2.
Kuolon kolkoille rannoillen
Haahtemme hälvenee,
Hiljaa loiske käy airojen,
Tuulet ne vaimenee.
Hetket kahlios seppelin!
Tuonelan yö
Oottavi tyhjin katsehin,
Hetki jo lyö.
Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä kiihkeämmäksi: —
Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,
Sen hetkiä säästä mä en.
Mä nuoruuden maljan juodani sain,
Ja lempi on helmenä sen.