Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto hitaana ja juhlallisena: —

Sua tervehdimme, sä matkamies
Meren synkän ja kaukaisen.
Kun ystäväpöytähän päätyi ties,
Käy keskehen ruusujen!
Niin, ole tervetullut!
Ken vieraamme oivempi oisikaan,
Kuin hän, jon tupahan tuttavaan
Me kuljemme kaikin kerta,
Elon kylliks kun sousimme merta.
Ja rannalle raukalle laskimme.
Sä kauan viipyös luonamme,
Sä varjo kaameakatseinen,
Sä kuolema, veikko viimeinen!
Niin, ole tervetullut!

Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:

Osa onnekas meillä on,
Maa meidän on, aurinko loistokas,
Ja kaukaa ohitse kalmiston
Elo luoksemme liitävi leimukas.
Sulot täyttyvi maljat riemun.
Sulo katsees, armas, on sun,
Sun luoksesi kaipuuni vie mun,
Sun hurmastas huumaun.
Ah armas, suo minun tulla,
Suo povelles painuen
Mun levätä kotvanen!
Taas hellällä haastelulla
Sä herätä minut, ja kuiskehin
Mua viihdä ja kerto'os katsehin,
Ett' yhä mun armas on koi,
Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,
Ett' auvoni antavi lempes loihtu,
Mi taivaani mullen toi.

II KIRJA.

1 LUKU.

Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.

Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit — gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.