Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia gladiaattoreja — niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö. Tuvassa oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä, jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa vaativaa n.s. duodecim scripta'a, jota jotkut kompastelevat oppineet ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin noppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin samanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti, joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa, joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat muovaillut.
»Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», — ja näin sanoessaan hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään — »on mietoa kyllin saamaan jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»
Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan, posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.
»Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan pudistanut.»
»Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen. »Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»
»Kuulkaapas tuota — kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta! Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15] isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»
»Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »Lomistamme voi kertoa teille muutakin.»
»Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi närkästyneenä.
»Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi
Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.
»Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.